En havahtunut yhdessä suuressa hetkessä. Se tapahtui pikkuhiljaa.
Oma kuormitukseni oli kasvanut niin suureksi, että olin koko ajan tuliherkkä. Kotona se näkyi niille, joita rakastan eniten: lapsille ja puolisolle. Saatoin huutaa, purkautua ja olla epätoivoinen siitä, ettei kukaan kuuntele eikä kukaan tee — ja sen jälkeen kadutti.
“Tätäkö tämä elämä nyt on? Mitä minulle on oikein tapahtunut?”
Olin pitkään ajatellut, että olen vain temperamenttinen. Tällainen “tulinen” ihminen. Mutta vähitellen aloin ymmärtää, että hermostoni ei kokenut olevansa turvassa. Kun keho elää jatkuvassa ylivireydessä, pienikin asia voi tuntua liialta.
Silloin minun oli pakko opetella pysähtymään. Ei täydellisesti. Ei niin, että kaikki olisi kerralla muuttunut rauhalliseksi. Vaan pienissä kohdissa: hengittää ennen kuin räjähdän, lähteä kävelylle, jättää jokin kesken, ottaa tauko ennen kuin olen aivan lopussa.
“Tilaa ei löydy arjesta vahingossa. Sitä pitää luoda uudelleen, joskus joka päivä.”
Samalla minussa heräsi toinen oivallus: itsepä olin mennyt rakentamaan tätä perhettä ja tekemään lapsia. Pakkohan tästä elämästä on opetella myös nauttimaan.
Vaikka elämä on hektistä, kaotista ja sotkuista, minun piti alkaa löytää ilo tästä keskeneräisestä elämästä. Ei sitten joskus, kun kaikki on valmista. Vaan tässä, juuri näiden päivien keskellä.
Aloin peilata itseäni. Milloin tarvitsen tilaa? Milloin kuorma alkaa nousta? Milloin minun pitää tehdä se kauppareissu, suunnitella viikkoa tai hoitaa jokin asia pois alta, jotta en maksa siitä monen päivän kuormalla myöhemmin?
Hengittävä äiti syntyi tästä matkasta. Siitä, että äiti voi opetella ottamaan vastuuta omasta hermostostaan lempeästi. Että pysähtyminen ei ole laiskuutta. Että perhe-elämä saa olla keskeneräistä, ja silti siihen voi luoda enemmän hengitystä, rytmiä ja iloa.
“Pieni hengitys, yksi päätös ja yksi järjestetty asia voivat muuttaa koko päivän suunnan.”
Lämmöllä,
Juliana